Kuoleman puutarha, seuraava vastustaja

Viime vuonna näihin aikoihin huomasin omistavani voikkukkapellon nurmikon sijaan. Taistelu oli kova, mutta mielestäni voittoisa.

Tänä keväänä päästiin paikalle sen verta aikasin, ettei muu vihreä ollu kerenny piilottaa pihaa peittävää sammalta. Jäin ihmettelemään miten siinä ylipäätään on mahtunu kasvaan ollenkaan nurmikkoa. Tai voikukkia.

Sammalia en sentään rupee tunnistaan. Joku raja.

Hommattiin sammalsyöppöä. Luki siinä pussin kyljessä, että jos on paljon sammalta, niin kannattaa heittää myös kalkkia perään. Ja kastella.

Nakattiin kyllä kalkkia, mutta ei me nyt sitä kasteleen ruvettu, kun ois pitäny joesta kantaa vesi. Kyllä sade hoitelee tällaset.

Ei hoidellu. Sammal oli kyllä kuollu, mutta ei tää nyt varsinaisesti kauniimmaksi ollu muuttunu, kun parin viikon päästä tultiin uuestaan.

Josko se siitä. Ennen pitkää.

Oman haasteensa nurmikolle tuo toi meidän varsin energiapitoinen maansiirtourakoitsija. Tän se puuhasteli sillä välin, kun otin nokoset tossa keinussa.

Tää seuraavan päivän projekti tais olla joko oikean tai kuvitellun hiiren metsästystä.

Huoh.