tiistai 7. marraskuuta 2017

Superia lataamassa

Käytiin viikonloppuna mökillä lataamassa superia, kuten kollegani MaSa asian ilmaisi viime postauksen kommenteissa. 

Tankattiin happea.


Ja Kitukosken ääniä.


 Ja lisää happea.


Ja saunaa. 


Ja koiraenergiaa. Ilman energistä koiraa, tosin. Metsästyshommat on rankkoja.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Mökki-Pirkkoa väsyttää

Meinasin, että kirjotan niistä pallosista jutuista, jotka oli loppukesästä mehiläisten peitossa. Taidan sittekki kertoa mitä mulle kuuluu.

Melkein talvinen mäyräkoiralenkki

Oon ollu aika väsyny. Olen tottunu oleen supernainen, joka jaksaa ja kestää ihan mitä vaan. Tänä syksynä on käyny varsin selväksi, että joo, oon edelleen supernainen, mutta itkuun purskahtaminen siksi, että myöhästyy palaverista, ei oo kauheen ammattimaista.

Eka vuosi uudessa työssä vaati enemmän veroa kuin olisin ikinä kuvitellu eikä siitä ole kärsiny vain tää blogi vaan myös koti ja parisuhde, ehkä jopa terveys. Olen lähettäny kummilasten synttärilahjat poikkeuksetta viikkoja myöhässä, unohtanu ylipäätään kaikki asiat, jotka ois pitäny muistaa, oon siivonnu vain äärimmäisen pakon edessä sekä (mikä ei todellakaan ole mulle ominaista) kieltäytyny bilekutsuista, koska olisin ollu paskaa seuraa. Kotona oon ollu ihan karmee ämmä enkä usko, että töissäkään on hymytyttöpisteitä irronnu.

Ois ehkä keväällä jo pitäny huomata, ettei ole normaalia käyttää bikinien alaosaa pikkareina, kun ei ole jaksanu pestä pyykkiä. Lamppu sytty lopullisesti vasta siinä kohti, kun kävelin eräänä aamuna itkien töihin, kun en tienny kumpaan oon väsyneempi, mun parisuhteeseen vai työhön.

Ei mun tarvi väsymyksen syitä edes eritellä. Kyllä te tiedätte millaista se on. Sikamielenkiintoset työt, valtava motivaatio saada aikaan vaikuttavuutta, itsenäinen homma, jossa ne kuuluisat itsensäjohtamistaidot ois kultaaki kalliimmat, työkaverit, jotka tekee ihan yhtä paljon töitä sekä taustalla ajatus omasta kuolemattomuudesta ja superiudesta. "Jos vielä tämän illan/viikonlopun teen töitä, niin sitten helpottaa." Haha.

Oon keskimäärin sellanen kantapään kautta oppija, mutta tässä kohti aattelin kuunnella ystäviä ja niitä työkavereita, jotka on tän polun tallanneet.

Nelisen viikkoa sitten rupesin ottaan aikaa itelle, syömään vitamiineja (ekaa kertaa elämässä) ja ylipäätään syömään paremmin ja säännöllisemmin. Koira pakottaa onneksi lenkille ja baletti vie ajatukset kerran viikossa pois töistä. Huomasin myös, että alkoholi ei välttämättä olekaan paras keino hoitaa stressiä ja väsymystä. Ois sitä tietty voinu tuon aiemminki tajuta, mutta en oo ehkä koskaan ollu näin väsyny. Siispä lopetin senkin käytön toistaiseksi. Sitte oon nukkunu. Paljon.

Glora Magazine Kati Ihamäki Lotta Backlund

En ole vielä onnistunu tekemään vähempää töitä, mutta ainakin olen ruvennu ottamaan vastuuta niistä energiaa tuovisa ja syövistä asioista, joihin voin vaikuttaa.

Nyt alkaa olla jo sellanen olo, että jaksaa muutakin kuin koomata. Niinku vaikka blogata. Viime viikonloppuna imuroin (voitteko muuten kertoa miten imurinpussi voi täyttyä, vaikka kukaan ei koskaan imuroi). Ja järkkäsin kamoja eteisrempan jäljiltä. Ja hoidin kaksi asiaa yhdellä Lempäälä-Ikea-keikalla (täysin mahdoton ajatus kolme viikkoa sitten).

Eilen tultiin pitkästä aikaa mökille. Takkatuli, lämpöön hakeutuva mäyräkoira, kansanradio, villasukat ja mukissa teetä. Ulkona vain kosken ääni ja happea.

Aamulla sain klapinhakureissulla itteni kiinni ajatuksesta "Laitan takkaan tulet, keitän kahvit ja teen vain ne pari viestintä- ja markkinointisuunnitelmaa loppuun. Ihan vain pikkuisen avaan konetta."

Mäyräkoira takkatuli päiväunet

Matka jatkuu.



sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Haastebloggaus: Mansikoita ja mutaliukuja

Nonii, Puutarhurin maja -blogin Minna heitti kehiin lapsuuden puutarhamuisto -haasteen. Töihin pitäis tehä yks suunnitelma, eteisen uudet hyllyt kaipaa vielä yhtä maalipintaa ja koko kämppä imuria, joten keitin pannullisen kahvia ja istuin muistelemaan lapsuuden kesiä.

Puutarhamuistot liittyy Rovaniemen lapsuudenkotiin Kemijoen rannassa, jossa äitillä ja iskällä on edelleen omiin tarpeisiin riittävä kasvimaa, pari riviä mansikkaa ja viinimarjapensaita. Vaikka teknisesti asuttiin maalla, niin hyötyeläimiä oli vain kerran viiden ankan verran. Iskä metsästää kyllä hirviä, mutta kesän ajan perheenjäseninä pidettyjen ankkojen teurastamisen jälkeen hyötyeläimistä ei meillä enää keskuteltu.

kuvastakuva vuodelta 83 pieni tyttö sahaa puuta kop-pipo päässä

Eka kuva vuodelta '83, jolloin rakennettiin iskän kanssa komposti. (Tokan kompostini vaiheet voi lukea täältä >>)

Parhaat muistot liittyy vahvasti makuihin. Joenpenkalla kasvoi metsämansikoita, jotka ajan mittaan väheni ja katosi (ja siksi yritän vaalia niitä omalla mökillä). Porkkanoita ja retiisejä otettiin suoraan maasta ja huljautettiin nopeasti joessa ennen syömistä. (Voi olla, että ei kohtais nykypäivän elintarvikehygieniastantardeja.) Lantut ja nauriit maistuu edelleen lapsuudelta ja herneitä syötiin tietty suoraan paloista kasvimaalla eikä niitä varten tarvinnu edes kyykistyä, kun ne kasvoi tukia pitkin lapsenkorkuiseksi. 

Mansikoita sai satokaudella syödä niin paljon kuin pystyi, mutta koiraa piti varoa päästämästä mansikkamaalle, kun se tykkäsi niistä myös. Samainen koira osallistui mielellään myös perunanistutukseen kaivamalla perunat ylös ja laittamalla luita tilalle. 

Ja koska hoploppeja ei oltu keksitty ja eikä vesiliukumäkiä oltu nähty kuin kuvissa, niin kasvimaan polusta sai mahtavan liukuradan, kun siihen kantoi tarpeeksi vettä. 

Enkä muista, että meitä (minua, siskoja ja naapurinlapsia) olisi koskaan kielletty syömästä kasvimaasta tai tekemästä poluista mutaliukuja. 

mökki-pirkko pesee nauriita vuonna 1983 raitapipo päässä

Tässä taas pesen nauriita. Tämäkin kuva vuodelta '83. Ilmeisesti mutaliukujen vuoksi ei ole kannattanu paljo vaatteita pukea, koska tosi monessa puutarhalapsuuskuvassa olen ilkosillani. Niitä ei kai nykyään sovi jaella nettiin.

Mutta ei voi sanoa, että kaikki lapsuuden puutarhamuistot olis aurinkoisia ja iloisia. Yks parhaista asioista kotoa pois muuttamisessa oli se, että ei tarvi enää ikinä kerätä yhtään marjaa. Näin 16 vuotta myöhemmin palasin marjapuskaan, mutta näin aikuisena saan onneksi ite päättää keräänkö marjani metsästä vai torilta. "Jos jaksaa humputella, niin jaksaa puuhaillakin", lausahti äiti aivan liian aikaisin aamulla. Teinin logiikkaan tuo ei mahtunut mitenkään, mutta mentävä oli. Metsään tai viinimarjapuskaan.
-------------
Haastan puolestani Pohjoisten Pirkkojen Puutarhayhdistyksen, koska ilmiselvistä syistä tunnen sielujen yhteyttä, Marinan Dioriina -blogista, koska olen sen kaaso sekä Sannan Rivaripihalta, koska se on mun suosikkeja Instagramissa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Onneksi olkoon, nauhus! Olet 20. tunnistukseni.

Kävi sillä tavalla vanhanaikaisesti, että jätin netin taas mökille pariksi viikoksi. (Täältä voi lukea viime kerrasta.) Se on kyllä top-kolmosessa ärsyttävät asiat, jotka voi unohtaa mökille. Ehkä kännykkä ja lompakko menee vielä edelle. Ja työtietokone. Ok, sovitaan top-nelosessa.

Näin kävi ja siksi bloggaustauko, että netin jakaminen luurista on pääosin tuskallinen operaatio.

Kahdeskymmenes kasvitunnistukseni, nauhus, on odottanut vuoroaan siitä asti, kun äiti ja iskä oli käymässä. Se oli pujon lisäksi äitin toinen tunnistus. Nyt kukinta on jo ohi, mutta onneksi mulla on Miehen ottamia kuvia. Se oli itekseen mökillä ja lähetteli kuvia varsin vaikuttuneena nauhuksen mehiläisvetovoimasta.

tähkämäiset keltaiset kukinnot korkea kasvi paljon mehiläisiä leveät lehdet nauhus

Meidän nauhus kasvaa tuossa rantapuskassa koivun ja vaahteran varjossa ja on korkeimmillaan varmaan puoltoistametrinen. Tänä kesänä se kukki elokuun loppupuolella.

Puutarhan.net kertoo, että "kaikki nauhukset kukkivat keltaisin kukin, mutta kukintojen ja lehtien muodot vaihtelevat lajeittain. Kukinnot voivat olla tähkämäisiä tai töyhtömäisiä tai leveitä ja kartiomaisia. Nauhukset kukkivat runsaasti ja niiden kukinta-aika on pitkä. Isokokoiset ja leveälehtiset nauhukset peittävät nopeasti kasvupaikkansa. Niitä ei tarvitse tukea eikä juuri koskaan jakaa, ja ne ovat kestäviä Lappia myöten". 

Toi meidän tyyppi on toistaiseksi pysyny omassa mättäässään eikä esitä leviämisen elkeitä. Ihan kiva, koska vallattomasti leviäviä kasveja meillä riittää.

Nauhusta voi lisätä mm. siemenestä. Meillä kotona kertoo, että "Nauhusten siemenet itävät yleensä suhteellisen helposti. Edellytyksenä on tietenkin, että siementä on todellakin muodostunut, eikä kysymyksessä ole pelkkä siemenhahtuva. Siemenet voi kylvää joko syksyllä tai keväällä. Uusi tulokas ei välttämättä ole emokasvin kaltainen". Hauska. Yllätyksellistä tää puutarhailu.


korkea keltakukkainen kasvi koivun juurella suuret pyöräet lehdet nauhus

Nauhuslajeja on niin paljon, että en uskalla varmaksi väittää mikä tämä meidän on. Sitä paitsi sauna on kuulemma lämmin, joten tarkempi lajittelu jääköön nyt.

Kuvat: Mies
Instagram käsittely: Minä

lauantai 2. syyskuuta 2017

Yllättävää tietoa vanhasta tutusta, vatusta

En tiiä miten en oo aiempina vuosina huomannu, että meillä kasvaa vattua vähän joka paikassa. Voi tietysti olla se, että viime vuonna ajoitin loman niin, että en juuri kypsää marjaa tavannu. Siis mitään lajia. Yhtälailla meni ohi vatut.

vadelma ja pensashanhikki samassa puskassa

Tuo meidän pensashanhikkipuska näyttää olevan varsinainen kommuuni. Ei siis yllätä, että osa siitäki puskasta on vadelmaa. 

Viime viikonloppuna mökkitien varsi hehku punaisena. Sormet jo syyhys, mutta eka piti käydä hakemassa loppu puutavara saunan viimeistelyä varten. Lähtiessä vastaan tuli autollinen mummoja ja puunhakureissun steppailin jalalta toiselle ja mietin niitä koluamassa mun vattupuskia. Rupes näyttäytyyn vähän eri valossa se mökiltä löytynyt kontaktimuovitettu lehtijuttu "Saako yksityistieltä häätää?", jonka meinasin vitsinä kehystää huussin seinälle.

Pääsinhän minäki sitte sinne puskaan eikä siellä yhtään mummoa ollu. Turhaa jännitin.

Hyviä roskattomia toukattomia käsinpoimittuja vadelmia

Mulla on sellanen oikku, etten kestä yhtään epämääräsiä kohtia ja toukkia mun marjoissa. Poimin ainoastaan priimaa. Se tarkottaa, että jokainen vattu pitää tarkistaa erikseen. Ja meneehän siinä aikaa. Aika paljonki. Mutta eipä tarvi talvella miettiä, mitä just puurossaan näki.

Meillä täällä kasvaa ihan vaan villejä tapauksia, vaikka pihassa kasvaiski. Jotenki en usko, että noita tarkotuksella ainakaan on istutettu. Silti ois kiva tietää miten edes noiden pihassa kasvavien elämää vois jotenki rikastuttaa. 

Kivistössä-blogis
sa oli kevätpuuhailtu vadelmapuskan leikkausta ja täysin puskista (pun intented) tuli uutta tietoa marjasta, jota luulin tuntevani hieman: 


"Vadelmat tuottavat marjoja toisen kesän versoihin. Sen jälkeen ne eivät enää tuota mitään. Nämä edellisen vuoden vattuja tuottaneet versot pitää leikata pois, ja samalla vatukkoa tarpeen mukaan harvennetaan ja kaitsemisleikataan niin, että on hyvin tilaa kasvaa." 

villivadelmastakin kannattaa leikata vanhat oksat niin saa isompia vadelmia

Jes, pensaiden leikkaaminen on parasta ikinä!! (Tää ei ollu sarkasmia, tykkään siitä oikeesti. Sen on jotenki tosi feng shuita.) Pitäs siis vaan tietää mikä oksa on jo marjonu. Voi pirsana.

Onneksi on kaikkien tietolähteiden äiti, KaksPlus-keskustelut: "Eli viimevuotiset oksat, missä näkyy marjojen aihioita voi leikata pois, niihin ei enää marjoja tule. Mutta alasleikkaus on varmasti paikallaan, niin sitten aikaisintaan ensi vuonna tuottaa satoa."

Mutta mihin aikaan vuotta? Saako nyt leikata? Vähän tekis mieli. Puutarha.net-vattukeskustelusta bongasin lauseen:

"Jos teillä on joku villivadelmapehko, jota muuta eivät mahdollisesti löydä, kannattaa siitäkin syksyllä poistaa satoa antaneet varret ja harvetaa kitukasvuisimmat uudetkin varret pois. Näin saatte luonnon pehkoonkin isompia marjoja." 

Toimeen siis! Mutta luulen, että alotan silti näistä pihan puskista. Ei taida viikonloppu riittää ton mökkitien puskien leikkaamiseen.

------------

Pojat kävi tänä aamuna jänistä jahtaamassa. Vattupuskasta oli löytyny päivän ainoa saalis ja sekin kuulemma meni suoraan parempiin mäyräkoirasuihin.

mäyräkoira metsästysliivissä syö vattuja puskasta


-------

Bonusinfoa: Kattokaas tätä. 100g vadelmaa sisältää vaikuttavan määrän juttuja:
  • Valkuaisaineet 0,9 g
  • A-vitamiini (RE) 2,2 µg
  • B1-vitamiini 0,03 mg
  • B2-vitamiini 0,05 mg
  • B3-vitamiini eli niasiiniekvivalentti 0,8 mg
  • B5-vitamiini eli pantoteenihappo 0,24 mg
  • B6-vitamiini 0,09 mg
  • C-vitamiini 24 mg
  • E-vitamiini (a-TE) 1,10 mg
  • H-vitamiini eli biotiini 1,9 µg
  • Fosfori 37 mg
  • Kalium 210 mg
  • Kalsium 33 mg
  • Koboltti 3 µg
  • Kromi 2 mg
  • Kupari 120 mg
  • Magnesium 25 mg
  • Mangaani 1,1 mg
  • Molybdeeni <10 mg
  • Pii 2 mg
  • Rauta 1,1 mg
  • Rikki 18 mg
  • Sinkki 0,43 mg

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Äiti tuli, tunnisti ja hävitti

Nonii. Saunarempan viimeistely, Budapestin reissu, töihinpaluu ja neljä iltaa Tamperrada-tapahtumaa eli pintxoja kymmenissä ravintoloissa ympäri Tamperetta veivät huomion pois mökkipirkkoilusta hetkeksi. Mutta täällä taas, ollos huoleti.

Äiti ja iskä tuli viimisellä lomaviikolla muutamaksi päiväksi mökille auttaan saunarempan viimeistelyssä (siitä lisää, kun viimeistelyjen viimeistelyt on tehty) ja muutenki katteleen miltä näyttää. Pelkäsin, että äiti menee ympäri tonttia ja tunnistelee mun kasvit noin vaan riistäen multa tunnistamisen ilon, mutta ei se onneksi nimenny kuin pari. Näistä ekana pujo.

pujon torjuminen kitkemällä

En ollu tienny, että pujo on sellanen, joka kannattaa kiskoa pois tavattaessa. Eipä sillä, että olisin sitä tavattaessa tunnistanukkaan. Sen verta vaatimaton tyyppi, että tuskin olisin vielä moneen kesään tarttunu googleen pohtiessani juhannusruusun vieressä kasvavan oksan identiteettiä.

Pujo kukkii keskimäärin heinäkuun puolivälistä eteenpäin ja on sekä äitin että nettilähteiden mukaan pahiten allergisoiva kasveja Suomessa. Ite en huomaa siitepölyaikoja, mutta Mies pitää jatkuvasti mukanaan kattavaa allergialääkearsenaalia. Siksipä äiti veti hanskat käteen ja ryhtyi torjuntaan.

pujossa on pienet vaalea pallomaiset kukat, jotka kasvavat tertuissa ja tuottavat allergisoivaa siitepölyä

Googlatessa tuli vastaan Järvenpään kaupungin pujoinfo:

  • Kitkeminen: Pujo lisääntyy juurakoistaan, joten pujopesäkkeen kaivaminen maasta on tehokkain keino torjua pujoa. 
  • Niittäminen: Niittäminen heikentää kasvin elinvoimaa ja estää siitepölyn syntymistä.
  • Kemiallinen torjunta: Pujoa voi torjua myös rikkahävitteillä. (Mutta ei niistä sen enempää, koska olen ymmärtäny, että ne on ihan karmeita myrkkyjä, joita ei pitäs kenenkään käyttää harkitsemattomasti.)
---------

Vakkarimmat lukijat on ehkä huomannu, että äiti kommentoi käytännössä jokaista kirjotusta, joskin muutamalla eri nimimerkillä (kuten Leena Laitinen tai Äiti tai Vasko Joki, jos ovat Inarin mökillä).

Kerran sieniä sivuavan jutun jälkeen anonyymi kommentoija oli sitä mieltä, että mun pitäs opetella syömään sieniä. Hetken päästä tuli uusi kommentti "Tämä anonyymi kommentoija oli äitisi".

maanantai 7. elokuuta 2017

Iso kiltti jätti

En kauheasti vietä aikaa tuolla tontin nurkalla, jossa säilötään saunaremppatarvikkeita. Tänään sieltä yllättäen pilkisti yksi varsi varsin vaikuttavan kokoisia valkoisi kelloja. Ukonkelloja.

Jostain luin, että ukonkello on suurin Suomessa kasvava kellokasvi, mutta koska en nyt enää löydä sitä sivustoa ja linkkiä, niin sovitaanko, että vaan uskotte mua.

suuri kellokukka valkoinen ukonkello

En tiiä onko sillä kukkiensa painoon nähden liian hentoinen ja pitkä varsi vai oliko parin päivän sadekeli lannistanut kukkijan, mutta hain varmuuden vuoksi sille hiukan lisätukea, ettei tarvi ihan maata myöten mötköttää.

Arboretum Mustilan nettisivuilla kerrotaan, että metsässä ukonkello ei kasva yhtä korkeaksi kuin lannoitetussa perennamaassa ja pysyy siksi paremmin pystyssä, mutta että sadekuuro tekee varresta niin raskaan, että kaatuilevat joka tapauksessa. Vaikka toi mun ukonkello kasvaa teknisesti perennapenkissä, niin kyllä sen kasvupaikka taitaa tässä tapauksessa metsäkategoriaan mennä, koska tuota nurkkaa ei varsinaisesti hoideta eikä lannoiteta.

En tiedä onko tämä yksilö kasvanu meillä jo aiemmin vai toiko lintu sen mukanaan, mutta Mustilan mukaan violettiin vivahtava sininen on joka tapauksessa yleisempi väri ja valkokukkaisia näkee harvemmin.

Ukonkello kuulemma kasvattaa vuosien mittaan voimakkaan mättään ja komistuu, kun paksuihin juuriin kertyy vararavintoa. Se leviää hyvin siemenestä, mutta ei rikkaruohomaisesti. En tiedä miten tuota vararavinnonsaantia voi edistää, mutta taidanpa tehdä tälle saman kuin akileijoille eli raivata tilaa siemenille tipahdella ja itää.

Äiti on täällä mökillä käymässä ja olin juuri esittelemässä kuinka hienosti akileijat on lisääntyny rantapuskassa viime vuodesta, kun bongasin niiden seasta toisen varren ukonkelloa. Ihan toisella puolella tonttia kuin se toinen, tietysti.

suuri valkoinen kellokukka ukonkello akileijojen juurella

Ukonkello siis jatkaa meidän tontilla säännöksi muodostunutta linjaa, jossa kauniita kukkia on vain yksi tai kaksi vartta, kun taas rumia kasvaa valtoimenaan joka puolella vaikka kuinka hävittäis. Taistelu tasapainon löytämiseksi jatkuu.