Siivosin puhelimesta kuvia ja huomasin, että mulla oli jääny kertomatta loppukesäisistä selviytyjäunikoista.
Minähän siis metsästämällä metsästin pioniunikon siemeniä kesällä, kun olin Viherpiha-lehdessä niitä nähny ja ne oli sairaan hienoja. Tietty sit samalla otin muitaki unikonsiemeniä, ku onhan ne hienoja.
Kylvin ne suoraan maahan, kun kesä oli jo kovin pitkällä. Raivasin taas rantapuskaan pikku plätit, lisäsin pussista jotain normimultaa ja nakkelin siemenet sinne.
No eihän siinä taas kestäny ku sekuntti, kun huomasin, että toiseen unikkopenkkiin oli kaivettu luu. Ja koiratietäjät tietää: kun se huomaa, että sä huomaat mihin se on arteensa piilottanu, niin tietty se pitää kaivaa pikapikaa ylös ja piilottaa johonki muualle. No se unikkopenkki oli sitte sillä taputeltu.
En edes tiiä mitä sit toiselle eli pioniunikkopenkille tapahtu. Ainaki sitä oli käytetty kulkureittinä ja siinä vaiheessa, kun pienet unikonalut oli jo pinnassa, niin jotain ihanaa siellä oli kai haissu, koska aika selvää jälkeä oli tehty siitäki penkistä.
Olin siis menettäny jo toivon, mutta syyskuun puolivälissä huomasin, että muutama sinnikäs kaveri oli sit kuitenki puskenu tiensä päivänvaloon. Ei tietty kukaan pioniunikoista, mutta kauniita noi toisetki oli.
Ens kerralla istutan noi kauluspenkkeihin tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti