Parantava räkäjuuri

Jo ihan kesällä bongasin tosta saunan edustan sekapuskasta tyypin, jota en mielestäni ollu huomannu ennen. Nyt se tuntu valtaavan monta neliötä tilaa eli kyllä se varmaan siinä on ollu jo aiemmin. 

Viimeksi pari viikkoa sitte (syyskuussa siis) mökillä käydessä katoin, että tyyppi kukkii edelleen ja vetää puoleensa pörriäisiä. Muuta niille ei ollukkaan tarjolla. 

Tämä tapaus on rohtoraunioyrtti (räkäjuurenakin tunnettu). Pieni mahdollisuus on, että vois olla myös tarharaunioyrtti, mutta koska kukat ei ole siniset eikä muutu siniseksi, niin meen tolla rohtoraunioyrtillä. Virallinen ero on, että tarharaunioyrtillä on siipipaltteettomat lehdet. Yritin hetken selvittää, että niin mitä. Luovutin. Molemmat tykkää haastavista kasvupaikoista, josta siis raunioviittaus nimeen.

Kuten rohtoinen nimi kertoo, niin kyseessä on vanha lääkekasvi. Räkäjuuri taas viittaa limaiseen juureen, joka juurikin (hihi) se osa, jota lääkkeenä käytetään. (Huom. älä googlaa räkäjuurta.) 

Yrittitarha.fi kertoo, että vaikuttavana aineena on allantoiini, joka edistää solujen uusiutumista eli haavojen, mustelmien ja luunmurtumien parantumista sekä arpeutumista. Tuoretta survottua juurta tai juuresta tehtyä keitettä on käytetty kääreiden muodossa. Myös kuivatusta ja jauhetusta juuresta voi tehdä puuroa samaan tarkoitukseen. Sisäisesti juurta ei pidä käyttää, jos haluaa välttää maksavaurion, syövän ja laskimotukkeuman. Ehkäpä en lähe tätä testaamaan edes ulkoisesti. 

Extravinkki: Jos sulla on rohtoraunioyrttiä hävitettävän paljon, niin tomaatti ja pottu tykkää siitä kompostoituna sen kaliumpitoisuuden vuoksi.  

Vattu-Pirkko

Oon ihan p**ka oppimaan, mutta kun ekana mökkikesänä tein silleen tyhmästi, että pidin loman juhannuksesta alkaen, niin opin kerrasta, että vatut ei kerkee kypsyä. Eka vuoden saldoksi jäi kaks vattua.

Siitä lähtien oon aina pitäny loman silleen, että kerkeen vatustaa elokuun alkupuoliskon. Jep, keski-ikäistä, mutta minkäs teet. Kesäloman lopun päivät rytmittyy sen mukaan, että sataako ja monelta. Koska märät vatut on vähän perseestä. Ei täysin mahdottomia, mutta kuivat on kivempia. 

Ja kun peli on keski-ikäisyyden suhteen jo menetetty, niin aika pian hommasin vielä tollasen ämpärivyön. Siinä on oikein kännykkäkotelo, johon ei mahu nykyajan puhelimet ja vyöhön saa kivasti Flexin kiinni, jos käy niin huonosti, että joutuu ottaan mäyräkoiran vattupuskaan. Siinä oikeesti tarvii olla jo aika motivoitunu, että sitä jaksaa. 

Paljo kivempi kaveri vattupuskassa on äänikirja. Oon nimittäin pikkusen tarkka, että ei tuu mitään ötökkejä ja epämääräsyyksiä, niin se ottaa aika lailla aikaa ja vaikka kuinka ois meditatiivista ja hidasta elämää, niin ei kyllä aivot kestä. 

Ostettiin mökin oston jälkeen heti pakastin. Kuvittelin, että marjastaisin hulluna, kun täällä on kerta ainaki mustikkaa, puolukkaa, viinimarjoja ja villivattua. Vuodet osotti, että kaikki muut marjat poimin mieluummin Tammelantorilta, mutta vattujen huutoa en pääse karkuun. 

Viime vuonna oli superhyvä vattuvuosi. En laske, mutta sain pakkaseen useita litroja priimaa vattua. Ja sitte siinä kävi silleen, että kun ne on vaatinu niin paljon duunia ja ne on niin kauniita, niin niitä ei oikein raaski käyttää. Ei ainakaan mihinkään smootsieihin. Nyt sitte on viime vuotista vattua vielä aika lailla syömättä. 

Siksi ei harmita tänä vuonna niin paljon, että ensinnäki joku oli lanannu alkukesästä parin pellon reunat, joissa oli mun parhaat mestat (ja mehän ollaan jo aiemmin opittu, että vattu tekee marjat toka vuoden oksiin eli ens vuonna parempi onni ehkä). Tokaksikki, oon tällä kertaa mökillä julkisilla enkä siis pysty kuljettaan kotiin pakastettua mitään, joten keräsin nyt vain täällä syötäväksi. 

Valehtelin. Harmittaahan. Siellä ne huutelee. 

Myrkyllinen karkulainen

Kuten kaikkea erityisen kaunista, tätäkin uutta ja tuntematonta yksilöä löytyy tontilta vain yksi varsi. Liekö jonku linnunkakan mukana päätyny tänne, koska väitän, että oisin hänet huomannu ja tunnistanu jo, jos hän ois täällä aiemmin ollu.

Nykyäänhän voi asioita kuvata suoraan Googleen ja saada tunnistuksia, mutta se tuntuu jotenki liian helpolta ja epäurheilijamaiselta. Koitin siis tapani mukaan googlata "kellokukka punainen", "kellokukka leopardikuvio" ja vaikka mitä ilman onnistumista. Joten päädyin lopulta kuitenki LuontoPortin tunnistuskoneen pariin. 

Hän on rohtosormustinkukka. 

Hän viihtyy kivisillä rinteillä, metsänreunoissa, joutomailla ja puutarhoissa. Meidän mökkipiha on kaikkea tuota. Kyseessä on karkuteillä oleva koristekasvi, jonka ei pitäisi karata kovin kauas alkuperäiseltä kasvupaikalta. Nyt ois jännä tietää mistä asti se on tänne eksyny. 

Rohtosormustinkukka on kaksivuotinen ja tekee ekana vuonna vasta lehtiruusukkeen (mitä se tarkoittaakin) ja vasta tokana vuonna kukat. Eli jos haluaa hänen jatkossakin kukkivan, niin taas ois lippusiimalle käyttöä, ettei käy kuin auringonkukille. 

LuontoPortti kertoo, että kukka on kellomainen tai suppilomainen ja "hieman vastakohtainen". Lisäksi hän voi olla sinipunainen, punainen tai joskus valkoinen tai vaaleankeltainen. Eli ristiriitainen ja ilmeisen päättämätön? Ilmeisesti mun ois myös pitäny tajuta googlata "täplikäs" eikä "leopardikuvioinen". 

Hedelmäkota on hänellä "puikea". Puikeasta tuli just mun uus suosikkisana. Kuvailussa on muitakin hauskankuuloisia termejä, joista en ymmärrä mitään: yhdislehtinen, nyhälaitainen, huopakarvainen...

Sitten meneekin jännäksi. "Maanpäälliset osat ovat hyvin myrkyllisiä. Rohtosormustinkukan väitetään olevan sydämen toimintaan voimakkaimmin vaikuttava kasvi ja voi pieninäki määrinä aiheuttaa pahan myrkytystilan ja jopa kuolemaan johtavan kammiovärinän." 

Lippusiimasta puheen ollen, onneksi rohtosormustinkukkaa ei ole ollu saatavilla, kun trimmaava mies on puuhastellu täällä.

Kuinkas sitten kävikään

Viimeisin postaus, "Kesä on, kesä off", ilmesty lokakuun alussa 2021. Kuukautta myöhemmin Mies ilmoitti, että kaipaa erilaista elämää ja haluaa muuttaa unelmiensa perässä takaisin kotikonnuilleen. Että sellanen off.

Tyypillisemmässä kuviossa ois tietty jaettu lusikat ja muu omaisuus ja lähetty omille teillemme. Ja siis näin tehtiinki. Minä pidin kaupunkiasunnon ja Mies mökin. Mutta pidettiin kiinni ystävyydestä. Ja tietty tosta otuksesta.

Ystävyys mahdollistaa sen, että saan edelleen mökkeillä niin paljon kuin haluan. Myös uus poikakaveri käy täällä onneksi mielellään (olkoon hän nimeltään Poikkis). 

Näiden postausten välissä meni kuitenkin kolme vuotta, koska kaikki mökkiin ja sen tulevaisuuteen liittyvät haaveet (kuten uusi mökkirakennus ja tulevat mökkijoulut ja omenapuut) sekä vuosittaiset mökkitraditiot (juhannukset, ystävien ja perheenjäsenten vierailut, lomien suunnittelu vattujen kypsymisen mukaan) kuopattiin eron myötä. 

Se sattuu edelleen. 

Samalla katosi kiinnostus hoitaa täällä olevia kasveja tai tunnistaa uusia. Tervehdin tietysti kuusamaa, pioneja ja (edelleen marjomattomia) pensasmustikoita aina käydessäni, mutta koska en ole täällä säännöllisesti niitä kastelemassa tai suojelemassa angervoinvaasiolta, niin pääsääntöisesti koitan olla ajattelematta niitä. 

Ensimmäiset käynnit eron jälkeen oli ristiriitaisia. Oon niin onnellinen täällä ja samaan aikaan en tienny mikä käynneistä on viimeinen, koska Mies ei ensin tiennyt myykö mökin. Jokainen lähtö mökiltä tuntui kuin sielua olis revitty irti. Joskus mietin, että helpompi... tai ei helpompi... mutta tiiätte mitä tarkotan, ois ollu vaan luopua mökistä kokonaan. Hakea omat kamat pois ja hyvästellä kuusama ja pionit. Ja sauna. Ja maailman kaunein saunakamarin takka. (Kattokaa nyssitä! 👇 Kuva joulukuun alusta 2021, kun käytiin Urhon ja ystävän kanssa talvipäiväfiilistelyllä.)

Kolmen vuoden aikana sielu on rauhottunu. 

Tällä kertaa tultiin Urhon kanssa kaksin mökille. Eräs ystävä kysy kerran, että onko Urho mulla mökillä aina, koska en uskalla olla täällä yksin. Totta puhuen en ollu koskaan tullu ajatelleeksi, että voisin tulla tänne ilman koiraa. Seki on niin onnellinen täällä. Enkä kehtais kertoa sille, että oon ollu mökillä ilman sitä. 

Mutta miksi Mökki-Pirkon parissa jälleen? En ole oikein pystyny kirjottaan Mökki-Pirkolle loppua enkä jatkoa. Asia on kuitenki ollu mielessä, koska joudun töissä Google-palavereissa aina selittämään kuka tai mikä on Mökki-Pirkko (se on mun Google-nimi). Sitte viime talvena tapasin nuoruudenystäviä, jotka sano tekevänsä Mökki-Pirkon ohjeella amerikkalaisia pannareita. Toissapäivänä joku tuntematon oli löytäny Hifistelyvapaan juustokakun ja kommentoinu postausta. Eilen löysin pari uutta tulokasta tosta saunan edessä olevasta ryteiköstä, ja älyttömästi metsämansikoita. Ja on sadepäivä ja yksi mökkitraditioista oli kirjotella Mökki-Pirkko-juttuja sateella. 

Siispä laitoin tänään mun siviili-Instaan kysymyksen, että pitäskö Mökki-Pirkon kirjottaa taas ja sain (tähän mennessä) 13 myöntävää vastausta. Se on suunnilleen saman verran mitä mulla on muutenki lukijoita, joten tässä sitä ollaan taas. (Eikä äänestäjissä edes ollu mun ykkösfani eli äiti.)

Kattoo ny mitä tästä tulee. 

Kesä on, kesä off

Siis eka oli niin kuuma, että ei pystyny tekeen mitään. Ei ajattelemaan, nukkumaan eikä edes oikein bloggaamaan. Koitin vaan kastella kaikkea.

Kun se kuumuus lopulta helpotti, niin se loppu sitte kokonaan. Muutamat tyypit ois vissiin kaivannu vielä lisää lämpöä ja aurinkoa. 

Kuten auringonkukat. Tänä kesänä oli kaikki mahikset onnistua oikein huolella. Noudatin viime kesänä opittua tapaa laittaa vaan siemenet multaan ilman kikkailuja ja kastella niitä. Tulossa oliki lopulta 14 kukkaa, mutta niin vain eivät ehtineet kuitenkaan kukkia. Jälleen amatöörin auringonkukkaepäonnistuminen siis. 

Karhunvatukka koki vastaavan kohtalon. Viime vuonna sain jo muutaman marjan, vaikka kaveri oli ihan uus. Tänä kesänä oli lupaus 17 marjasta, mutta vihreäksi jäivät he.

Pallohortensia ehti vasta harkita kukkimista, kun sen aika oli jo ohi. Toki sitä en ehkä muistanu kastella niin usein, että seki saatto vaikuttaa. 

Mutta noi unikot vaan kukkii ja kukkii. Ei kai niitten enää pitäs?

Unikkopelto

 ...in my dreams.

Istutin kolmeen paikkaan unikkoa keväällä toiveissa upeat unikkokeskittymät. Vahin vielä kärppänä, ettei niihin kaivella mitään luita kuten viime keväänä.

No sitte oltiin muutama viikko pois mökiltä ja kaikki oli villiintyny sillä välin. Myös unikkoviljelmät, joista en enää tienny, että mikä niissä kasvava saattais olla kitukasvuista unikkoa ja mikä jotain muuta. Nypin pois kaiken sellasen, joka nyt ei varmasti ainakaan ollu unikkoa ja kastelin loppuja. 

Sitte oltiin taas reilu viikko kaupungissa ja sillä välin saunan takana oleva puska oli riemastunu kukkimaan. Tää saattaa olla kasvikunnan historian rumin unikkokasvusto, mutta jos kattoo tosi kaukaa tai sitte ihan yksilöläheisyydestä, niin onhan ne ihan älyttömän kauniita.

Toisessa, pioniunikkopenkissäkin neljä vartta lupaili kukkaa, joten jäin odottamaan innolla, koska siemenpaketti oli lupaili aika paljon. 

Tässä siis se lupaus. 

Ja tässä toteutus. (Huomaa lupaus 8cm kokoisesta kukkapallosta.)

En vielä jaksanu selvittää, että mikä meni vikaan. Ehkä se, että villiintyneet muut kasvit vei ravinteet ja kasvutilan tai sitte ois pitäny olla täällä kastelemassa useammin. On ollu nimittäin aika kuuma kesä. 

Mutta tällä kertaa tuli sentään kukkia, joten ehkä tätä kannattaa koittaa vielä kolmannen kerran. 

Ekasta kokeilusta voi lukea täältä: Selviytyjäunikot

Maksaruoho, maksaruoho, maksaruoho...

Pujoa kitkiessä bongasin taas yhen pörriäisten suosikin. Keltaista kukkaa mattomaisena kasvustona kivikkoisessa, kuivassa paikassa puskevan tyypin. 

Äkkiseltään googlaten hän vaikutti keltamaksaruoholta. Siis kukat täsmäs, mutta varret ei. Keltamaksaruohossa on sellaset mehikasvimaiset palleroiset varret ja tässä taas semisti tavalliset tasaset varret, jonka varrella sahalaitaisia lehtiä. 

Luontoportti kyllä ehdotteli, että keltamaksaruohon voi sekoittaa särmämaksaruohoon, mutta siinäki varret oli keltamaksaruohomaiset ja sitä paitsi sitä kasvaa luonnonvaraisena vain ahvenanmaalla. (Vaikka tokihan en tiedä mitä tänne on aikanaan istutettu ja mikä kasvaa itellään.) Muita lähisukulaisia on kesämaksaruoho ja valkomaksaruoho.

Sen verran löysin sitä Luontoportin tuntomerkkeihin täsmäävää oikeeta keltamaksaruohoakin (alla), että varmistuin tän toisen tyypin olevan joku muu. 

Nyt meni niin vaikeaksi, että pakko oli kysyä neuvoa biologiystävältä. Vastaus tuli noin minuutissa. Siperianmaksaruoho. Tuntomerkkien ja ystävän perusteella pakko uskoa, vaikka Luontoportin sivuilla olevan levinneisyyskartan mukaan on kevyesti ohkaset mahikset, että sitä kasvais luonnonvarasena täällä, mutta mahikset kuitenki. Ja voihan se tosiaan olla, että sitä on istutettu tänne. 

Tulipa nyt kuitenki tunnistettua parit maksaruohot kerralla eli keltamaksaruoho ja siperianmaksaruoho. Tunnistukset suunnilleen numeroilla 32 ja 33. 

Ps. Alkaa oleen toi pujo pahimmillaan ja sehän sellanen tyyppi, joka saattaa aiheuttaa allergian vaikka sitä ei ennestään olis eli kannattaa nyppiä pois tavatessa. Pujotunnistuspostaus täällä (tunnistus by äiti). 

Pionipäivitys 2021

Voi voi, pitää ruveta raivaamaan vissiin pioneille lisää tilaa, kun kukkamäärä ei kasva. Vanha pioni teki toista vuotta peräkkäin yhdeksän kukkaa ja Ewelina jo kolmatta kesää kaksi. Kyllä varsia ois ollu tehä usiampiki.

Vanha pioni kukki just parahiksi, kun tultiin juhannuksenviettoon, mutta Ewelina on sen verran varjosammassa, että vasta verryttelee. Saapa pidempään sit kattella heitä. 

On ne kyllä ihania.

Welcome to the jungle

Päätettiin tänä kesänä pelastaa pörriäiset ja antaa mökkipihan kasvaa luonnonniityksi.

No eikäkö muuttohommissa meni kaupungissa sen verta pitkään, että täällä oli kaikki villiintyny. Pörriäisten iloksi toki. 

Saunanportaidenalainen elämä on villiintynyt täysin. 

Mäyräkoira on maastoutunut kotimaiseen viidakkoon.

Joka puolella pörisee, mutta vikkeliä pirulaisia on vaikea saada filmille. Varsinki, kun sääsket syö elävältä, jos koittaa keskittyä kuvaamaan. 

Peurankellot ja oranssivoikeltanot sulassa sovussa. 

Meidän suuri vainukoira ei meinannu löytää kalikkaansa villiintyneen pihan seasta.

Nää oranssivoikeltanot on kyllä aika kivoja. 

Hyvä perhoskasvi

Tuntuu, että joka puolella mökkipihaa on nyt tollasia keltasia päivänkakkaroita. En oo niihin juurikaan aiemmin kiinnittäny huomiota tai sitte niitä ei oo aiemmin ollu noin paljon, mutta nyt pisti sen verta silmään, että aattelin tunnistella pois.

Oliki yllättävän vaikea. Kun hakee keltaista päivänkakkaraa, niin huomaa, että moni on erehtyny luuleen tätä tyyppiä keltasauramoksi, vaikka keltasauramolla on valtavasti isompi mykerö (eli se keskiosa) verrattuna terälehtien pituuteen. 

Tää onki kevätvuohenjuuri.

Marttojen mukaan kevätvuohenjuuri on perinneperenna, vaatimaton ja hyvä perhoskasvi eli se tuottaa mettä perhosille. Hyvä perhoskasvi on näistä asioista mun suosikkiasia. 

Vaikkakaan kuviin ei perhoset nyt ehtineet.

(Kävi muuten googlatessa ilmi, että Sotkamossa on  Perhospuutarhuri-niminen taimisto, joka on erikoistunu lisäämään luonnon monimuotoisuutta ja auttamaan pölyttäjiä. Tykkään.)

Tukitoimia

Sain taas Miehen innostuun 'tee se itse' -hommista. Tällä kertaa en edes ite suunnitellu enkä sen vuoksi kehannu myöskään juoda olutta vieressä ja neuvoa samalla, kun se rakenteli. 

Yks apina sen sijaan osallistuu kaikkeen...

Mun köynnöstävään karhunvatukkaan kasvo yks parimetrinen oksa viime kesänä (siis ei muita oksia vaan vain se yks) ja olin saattanu noin 40 kertaa sanoa, että sille tarvis hakea rautakaupasta tuki. Olin jo puutarhakaupassa kerran yhtä vähän harkinnu, mutta se oli ruma. Eikä silleen hyvällä tavalla.

Eilen Mies sitte rupes kyseleen, että kuinka paljo se levenee ja minkä korkuseksi kasvaa ja jos on ritilä, niin pitääkö olla maasta saakka. Annoin sen rauhassa puuhastella, kun teoriassa mikä tahansa tarpeeksi korkee keppi ajais asian.

Ja kai se on minun pienuutta, että aina yllätyn kuin hienoja se saa aikaseksi. 

Niille, joita kiinnostaa yksityiskohdat, niin meillä oli saunan terassista jääny yli sellasta kestopuista listaa, jossa oli kouru valmiina. Se kouru on kuulemma oikeesti tippaura eli ohjailee veden pois terassinkaiteesta, mutta ainaki tollasen saunan alta löytyneen betoniverkon reunat sopi siihen just kivasti. Kolmesta rivistä tulee noin puoli metriä leviä homma. 

Sitte vaan sirkkelillä kulmia jiiriin ja pystypuiden alapäät kirveellä teräväksi ja kuulemma toista vastaavaa hän ei enää rupia rakentamaan. 

Tuoksuköynnöskuusaman tueksi olin kans jo pari kesää suunnitellu kahta mökiltä löytynyttä metalliritilää. Kun se sirkkeli oli kerran esillä, niin ehdotin, että oisko samalla tehty kehykset myös kuusaman tuelle. Mutta Mies oliki suunnitellu jo senki homman valmiiksi ja ritilät kiinnitettiin seinään pienemmillä paloilla samaa kourullista listaa.

Tämä oli siis alkutilanne: 

Kuusamahan tosiaan innostu paikanvaihdosta pari kesää sitten, mutta sillon vaan siirsin koko kuusaman tukineen päivineen, koska stressasin niin paljon siitä, että se muutosta suivaantuu ja kuolee. 

Ja näin hän kurkottelee kohti aurinkoa jälleen!

Tuoksuköynnöskuusama oli tosiaan mun ensitunnistus ja siksi erityisen rakas. Kuusaman vaiheista voi lukea näistä:

• Nyt kutsuu mua kuusama! (2016)
• Kuusama vaihtaa maisemaa (2019)
  
• It's alive! (2019)
• Jaa tältäkö kuusaman pitäs näyttää (2020)