Jostain luin, että ukonkello on suurin Suomessa kasvava kellokasvi, mutta koska en nyt enää löydä sitä sivustoa ja linkkiä, niin sovitaanko, että vaan uskotte mua.
En tiiä onko sillä kukkiensa painoon nähden liian hentoinen ja pitkä varsi vai oliko parin päivän sadekeli lannistanut kukkijan, mutta hain varmuuden vuoksi sille hiukan lisätukea, ettei tarvi ihan maata myöten mötköttää.
Arboretum Mustilan nettisivuilla kerrotaan, että metsässä ukonkello ei kasva yhtä korkeaksi kuin lannoitetussa perennamaassa ja pysyy siksi paremmin pystyssä, mutta että sadekuuro tekee varresta niin raskaan, että kaatuilevat joka tapauksessa. Vaikka toi mun ukonkello kasvaa teknisesti perennapenkissä, niin kyllä sen kasvupaikka taitaa tässä tapauksessa metsäkategoriaan mennä, koska tuota nurkkaa ei varsinaisesti hoideta eikä lannoiteta.
En tiedä onko tämä yksilö kasvanu meillä jo aiemmin vai toiko lintu sen mukanaan, mutta Mustilan mukaan violettiin vivahtava sininen on joka tapauksessa yleisempi väri ja valkokukkaisia näkee harvemmin.
Ukonkello kuulemma kasvattaa vuosien mittaan voimakkaan mättään ja komistuu, kun paksuihin juuriin kertyy vararavintoa. Se leviää hyvin siemenestä, mutta ei rikkaruohomaisesti. En tiedä miten tuota vararavinnonsaantia voi edistää, mutta taidanpa tehdä tälle saman kuin akileijoille eli raivata tilaa siemenille tipahdella ja itää.
Äiti on täällä mökillä käymässä ja olin juuri esittelemässä kuinka hienosti akileijat on lisääntyny rantapuskassa viime vuodesta, kun bongasin niiden seasta toisen varren ukonkelloa. Ihan toisella puolella tonttia kuin se toinen, tietysti.
Ukonkello siis jatkaa meidän tontilla säännöksi muodostunutta linjaa, jossa kauniita kukkia on vain yksi tai kaksi vartta, kun taas rumia kasvaa valtoimenaan joka puolella vaikka kuinka hävittäis. Taistelu tasapainon löytämiseksi jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti